ei koskaan ollut yhtäkään Miles Davisia. Riippuen siitä, keneltä kysyy, heitä saattoi olla jopa viisi. Mutta ne olisivat jazzfaneja, jotka kartoittivat hänen jokaisen taiteellisen liikkeensä. He ovat oikeassa. Säveltäjä / trumpetisti puhalsi tyylien läpi levottomalla energialla toisin kuin kukaan muu twentieth century-muusikko. Mutta meidän tarkoituksemme, astukaamme taaksepäin Davisin tyylillisistä laitteista ja luomuksista ja tarkastelkaamme kahta perustavanlaatuista Miles Davisia: julkista ja yksityistä.
Davisin kahdet kasvot ovat esillä kahdella yhtä vakuuttavalla medialla, jotka julkaistiin samaan aikaan kuin hänen seitsemänkymmentäneljäs syntymäpäivänsä, The Miles Davis and John Coltrane: The Complete Columbia Recordings 1955-1961, Uusi boksisetti, joka kattaa muusikon uran ilmoitusjakson, ja Miles and Me (University of California Press), Poetin ja Davisin ystävän Quincy Troupen muistelmateos.
Columbian Complete Miles Davis / John Coltrane on kuuden levyn kaunotar kokoelmasta, joka yhdessä levy-yhtiön aikaisempien metallinhohtoisten uudelleenjulkaisujen (Complete Plugged Nickel, Complete Bitches Brew, Complete Quintet ja Complete Miles Davis/Gil Evans) kanssa on muodostunut eräänlaiseksi tietosanakirjaksi uudelle vuosituhannelle, joka dokumentoi Davisin neroutta. Davis / Coltrane setti on erityisen tärkeä, koska se sisältää mitä monet harrastajat viittaavat lähimpänä asia voi olla lopullinen jazz-albumi, Kind of Blue. Columbian mukaan Kind of Blue on saavuttanut sen harvinaisen legendaarisen statuksen, joka ylittää yli jazzin kuluttajien, siirtäen jotain 5000 kappaleen viikkotahtiin. Vaikka Davis ei ole suurin myyntiponnistus, se on yksi, josta hänet tunnetaan parhaiten. Davis levytti klassikkotöitä ennen Kind of Blueta, mutta albumi oli seuranneelle julkkikselle melkoinen onnenpotku.
vaikka hänen elämänsä riippui jonkin luomisesta ja sen esittämisestä yleisön edessä, Davis ei olisi voinut olla varautuneempi. Siinä missä hän seisoi alasti lavalla, hän suojeli raivokkaasti yksityiselämäänsä. Ihmiset halusivat tuntea Miles Davisin. Miles Davis ei välittänyt ihmisistä. Quincy Troupe haastatteli Davisia Spin-lehdelle vuonna 1985. He olivat tavanneet aiemmin, mutta vaihtelevin tuloksin. Jokainen kokous, jossa muusikko näytti vaikuttunut nuori runoilija oli kaksi, jossa hän lambaste seurue loukkasi hänen henkilökohtaista tilaa. ”Haista vittu! En puhu sinulle joka kerta, kun näen sinut.”. Mutta Troupe uskoo, että side muodostui, kun hän saapui haastattelemaan Davisia tarinaa varten. Kun Davis uteliaana tarttui kouralliseen kirjailijan rastoja, seurue ei epäröinyt läimäyttää hänen kättään pois. Oletko hullu? Myöhemmin Miles oli tarpeeksi vaikuttunut Troupen teoksesta ehdottaakseen häntä kirjoittajaksi vuoden 1989 omaelämäkertaansa.
Popular on Rolling Stone
Troupen Miles Davis: An Autobiography tarjosi parhaan kertomuksen trumpetistin elämästä ja sen tapahtumista. Hänen uusi memoir, Miles and me, kuvaa trumpetisti kuin huolehtiva mies, että hän oli harvoille, jotka tunsivat hänet, ja paha sumbitch hän voisi olla niille, jotka eivät. Vaikka kirjoissa mainitaan Davisin syntymäpäivä 25. toukokuuta, Troupe väittää nähneensä syntymätodistuksen ja että hän syntyi päivää myöhemmin. Hän todisti tulivuorenpurkauksia sekä trumpetistin pyrkimystä tehdä täydellinen chili ja hänen hellät siteensä Troupen perheeseen. Ja ilman, että puuttuu biitti, hän pystyy liukumaan vaivattomasti Davis raspiin, häijyyn, lähes kuulumattomaan kurnuun, jossa ei ole pienintäkään uhkaa.
kaksi Miles Davisia kietoutuvat niin yhteen, ettei voi olla havaitsematta syy-seuraussuhdetta. Vaikka hän kirjataan joitakin loistava työ arvovaltaa kautta Fifties, Julkinen Davis alkoi hänen allekirjoittamisesta Columbia keskellä vuosikymmenen. ”Arvostuksella hän vain soitti keikoilla soittamiaan sävelmiä”, Bob Belden sanoo. Taitava säveltäjä ja muusikko itse, Belden sai avaimen candy store, Kun Columbia hyödyntää häntä kaataa läpi holvit yhtenä arkistonhoitajat heidän laaja Davis uudelleenjulkaisu projekti. ”Mutta hän tiesi Columbian olevan vakava Bisnes, joten hän käytti sitä hyväkseen.”Columbian parivaljakko merkitsi henkilökohtaista ja luovaa uudestisyntymistä. Hän ei enää seurannut Charlie Parkerin ammatillista ja henkilökohtaista polkua, keikkaillut ostaakseen romua. ”Hän pääsi yksityiseksi, kun oli narkkari”, Troupe kertoo. ”Mitä hänen täytyi tehdä saadakseen heroiinin, hän vei ne hautaan.”Raitistumalla Davis avasi luovan tulvaportit.
mukana tulivat konseptialbumit, melko uusi käytäntö jazzille. Albumit alkoivat tippua Davisilta kuin Tuisku hänen trumpetistaan. Vuonna 1955 julkaistut Circle in the Round ja Round About Midnight olivat comebackin avauskierroksia. Vuonna 1957 hän aloitti mitä tulisi yksi hänen vahvin musiikillinen kumppanuuksia, sekä hänen pisin ystävyys, sovittaja Gil Evans. Evans ohjasi Davisin suuret ensemble-teokset Miles Aheadista alkaen, kolmannen Columbian uudelleenjulkaisusarjan kappalevalikoiman ja teoksen, joka kantaa klassisen tunnelman jazzin sanoituksissa.
vuotta myöhemmin Davis jahtasi kaksoismuusia. Porgy ja Bess esittelivät toisen kunnianhimoisen yhteistyönsä Evansin kanssa, kun taas Milestones löysi hänet uuden sekstetin äidiksi. Uudessa kokoonpanossa esiintyi nuori John Coltrane. ”Monet ihmiset kyseenalaistivat hänet Coltranen palkkaamisesta”, Troupe sanoo. ”Hän seisoi Tranen rinnalla. Hän sanoi: ’pidän hänestä, joten haista paska. Ja tiedätkö mitä? Hän sai heidät näyttämään typeriltä.”
Coltranen palkkaaminen osoittautui sekä loistavaksi että profeetalliseksi. Davisin virkakaudella nuori muusikko hioi taidettaan, työskenteli jazzhistorian perusteellisimpien albumien parissa ja oppi alan. ”Trane oppi nauhoittamaan Milesin kanssa työskentelyä”, Belden kertoo. ”Käyt kolmen tunnin sessioissa, mutta et tapa itseäsi. Kootkoon levy. Ja kun todella haluat antaa lausunnon, kuin rakkauden korkein, sitten menet sinne ja kasaat sen.”
Davis alkoi viihtyä tällaisten lausuntojen esittämisessä ja Kind of Blue osoittautui erityisen mieleenpainuvaksi. Davis aloitti uudenlaisen modaalisen jazzin (joka toteutti improvisaatiota asteikoilla sointukulun sijaan) toisin kuin mikään jazz oli aiemmin kuullut. Hänen nykyinen pianistinsa Wynton Kelly istui sessiossa, jonka korvasi Bill Evans. Belden epäilee sen johtuneen siitä, että Davis halusi Eurooppalaisemman soundin. ”Alitajuisesti luulen, että siksi ihmiset pitävät siitä”, hän sanoo albumista. ”Siinä on se todellinen länsieurooppalainen vaikutelma. Se siirtyy valkoiselle keskiluokkaiselle yleisölle. Valkoinen keskiluokka ei pärjää aidon kovan mustan musiikin kanssa.”
Davisin sekstetti jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Kaksi vuotta Kind of Bluen jälkeen hän julkaisi epätasaisen Someday My Prince Will Come-kappaleen, joka sisälsi lihaksikkaan jäähyväiset Tranelta. ”Teo”, joka kehuu sykähdyttävää Trane-sooloa, on yksi vahvimmista yhteistyötavoista kaksikon välillä. Se oli osuvat jäähyväiset yhdelle jazzin inspiroiduimmista yhteistuotannoista. Tenori saxman oli kuitenkin oppinut kaiken, mitä hän tarvitsi oppiakseen kartoittamaan omaa uraansa yhtä etsivästi kuin oppi-isänsä.
Davisille luova levottomuus johti hänen elämäänsä, kunnes hän kuoli. ”Muistan kerran kävelleeni New Yorkin Metropolitan-museon läpi”, Troupe muistelee. ”Heillä oli egyptiläinen näytös, ja hän törmäsi muumioon lasissa. Miles osoitti sitä ja sanoi: ”Quincy, en halua musiikkini koskaan olevan tuollaista. Koska se tarkoittaa, että olet kuollut. Jos et kuuntele, mitä muusasi sanoo sinulle nyt, olet kuin se muumio.””
jos Davis kantoi huolta musiikillisesta tiestään, hänen nousunsa korkean profiilin hahmoksi teki hänestä entistä säikkyneemmän ulkonäkönsä suhteen. ”Hän todella rakasti olla afroamerikkalainen”, Troupe sanoo. ”Mutta hänen ristiriitansa oli se, että hän oli niin synkkä. Ironista oli, että kaikki muut pitivät häntä kauniina. Tässä on mies, jonka päälle naiset vain kaatuisivat, mutta hänellä oli syvä epävarmuus ulkonäöstään.”Tämän seurauksena Davis oli tarkka siitä, miten hänet kuvattiin. Hän vihasi valokuvia, joissa hän hymyili, tunne ne lankesi karikatyyrimäinen kuva mustia miehiä, rivi, joka sisälsi säteilevä tykkää Louis Armstrong ja Charlie Parker. Kun omaelämäkerta julkaistiin, Troupe valitsi kuvan, jossa Davis murtautuu paskansyöjään virneeseen ilman Davisin lupaa. Senkin paskiainen!
silti ujous saatettiin sysätä syrjään kiusaajan mahdollisuuden vuoksi. Vuoden 1987 muotinäytöksessä Davis puki ylleen kultaisen ontuvan viitan, joka harjasi maata. Virnistäen hän repi läheisen viattoman. Joku häntä heikompi. ”Andy, ota viittani!”hän ivasi Herra Warholia.
niille, joilla oli epäonnea astua Davisin rinnalle seurapiireissä, hän saattoi päästää valloilleen raivoisan kirosanojen vyöryn, joka saattoi leikata paksuimman ihon. Hänen musiikilliset saavutukset yhdistettynä hänen julkinen emotionaalinen epävakaus vihjailee hullu nero, mutta seurue kuvaa Davis yksinkertaisesti suojella hänen elämänsä. ”Mitä kuuluisammaksi hän tuli, sitä enemmän ihmiset halusivat tietää hänen yksityiselämästään. He halusivat olla hänen kanssaan, mutta hän ei voinut tehdä sitä. Miles Davis puhui musiikillaan. Hän pystyi puhumaan musiikkinsa kautta hyvin kaunopuheisesti ja tyylikkäästi ja kauniisti ja voimakkaasti ja syvästi.”
näitä adjektiiveja voitiin joskus käyttää kuvaamaan Davisia itseään, vaikka Troupe lisäisi vielä yhden. ”Fierce! Hän ei ollut iso, mutta hurja. Hänellä oli vulkaaninen luonne ja katse, joka sanoi ”Tee”. . . ole . . . sanoa . . . paskaa . . . jotta . . . MINÄ.”
kaikki huomioon ottaen, olisiko sotamies Davis ja kaksin verroin kauhistunut tämän kuun tuplajulkaisuista? Seurue ei ole sitä mieltä. Hän ilmoitti Davisille suunnittelevansa muistelmateoksen kirjoittamista. Älä kirjoita sitä, ennen kuin olen kuollut! Muistuttaisiko hän uudelleenjulkaisuista muumion esittelyä? Epätodennäköistä. ”Ne eivät olisi muuttaneet sitä suuntaa, mitä hän halusi soittaa livenä”, hän sanoo. ”Ja ne todella laittaa hänet mielessä historian.”
Columbia jatkaa sarjaansa lisäten holvien helmiä. Beldenin mukaan arkistolla on kiire. ”Saimme juuri eilen tietää, että filles de Kilimanjaron CD-julkaisu käänsi kuvantamisen päinvastaiseksi”, hän kertoo klassikkoalbumin edellisestä julkaisusta. ”Vuonna 1993 he laittoivat sen ulos ja rummut olivat oikealla, kun niiden piti olla vasemmalla.”Kolme levyä hiljaisella tavalla setti on seuraavaksi tulossa sekä Live at the Cellar Door featuring nuori Keith Jarrett.
ilman suurempaa dilemmaa tuotantosotkua levyt valottavat Davisin luomisprosessia vuosikymmenten varrelta. Jazzmediassa vain Ellington oli yhtä tuottelias, mutta Davisin rakenteelliset innovaatiot nostivat hänet eliittiluokkaan. Se oli täysin toteutunut ura, joka rauhattomuutensa vuoksi vielä vihjasi, mitä olisi voinut olla.
”hän ja Prince yrittivät tehdä jotain”, seurue kertoo. ”Hän halusi levyttää James Brownin kanssa. Hän piti teknosta. Hän piti hiphop-biteistä. Hän halusi tehdä brasilialaisia ja karibialaisia juttuja. Hän saattaa sekoittaa kaiken.”Hänen eri musiikillisista suuntauksistaan ja tarinoista, joita ei koskaan tunnettu, tarinoista, jotka laittoivat miehen musiikin pariin, syntyy jonkinlainen johdonmukainen Miles Davisin muotokuva.
”sanoin hänelle aina, että’ Miles, sinun täytyy ymmärtää, että olet historiallinen hahmo'”, seurue sanoo. ”Kuten Picasso. Sinun täytyy saada sanasi ylös ennen kuin joku muu laittaa ne suuhusi. Noin viisi kuukautta ennen hänen kuolemaansa sanoin hänelle, että aion kirjoittaa hänestä tulevaisuudessa. Ajattelin, että jonkun, joka tuntee hänet, pitäisi kirjoittaa totuus hänestä ja inhimillistää hänet tavalla, jota monet eivät ymmärtäneet. Hän oli todella inhimillinen, välittävä ja hauska kaveri.”
seurue tauolla. ”Mutta hän voisi muuttua pahaksi paskiaiseksi, jos hänet pettäisi.”