harva asia teatterin järjettömässä maailmassa on yhtä helppo selittää kuin 91-vuotiaana kuolleen Neil Simonin menestys. Se, että hänen 30-pariton näytelmiä on korkein osuma suhde kenenkään amerikkalaisen kirjailijan, että ne voitti neljä Tony awards, ja että puolet tehtiin elokuvia, kaikki tulee alas hänen tuotemerkin yhtäläisten mahdollisuuksien huumoria.
naurut, henkilöhahmot, juonet eivät koskaan vaadi edellytyksiä, toisin kuin esimerkiksi Tom Stoppard, jonka näytelmiä muodollisen koulutuksen saaneet arvostavat parhaiten, tai Joe Orton, joka vaatii kapinallista maailmankuvaa. Simon kysyy vain, että hänen yleisönsä olisi pitänyt elää noin 20 vuotta jossain muussa kuin luolassa.
edes hänen omaelämäkerrallinen Brighton Beach-trilogiansa, joka vaalii hänen urbaania juutalaista perintöään, ei koskaan tarvitse yleisöään jakamaan sitä tai mitään sen kaltaista. Tämä ominaisuus toi hänelle vuosikymmenten menestyksen teatterialalla, aikaa, jota hän tarvitsi kehittyäkseen kirjailijasta, jonka henkilöhahmot kiinnostivat vain heidän heittämistään vitseistä Pulitzer-palkituksi kirjailijaksi Lost in Yonkers (1991). Simonin yhteinen kosketus yhdistyi Brighton Beach Memoirs-teoksessa (1983) dramatisoituun fantastiseen sisäiseen elämään ja terävään havainnointiin, joka antoi hänen teokselleen realistisen rehellisyyden: inhimillisen olemassaolon huumorin löytäminen merkitsi myös taustalla olevan tragedian korostamista.
hänen parhaissa hetkissään on kerros kerrokselta makeaa ja hapanta, kuten vuoden 1968 elokuvaversiossa, jossa Jack Lemmon näyttelee Felixiä ja Walter Matthau Oscaria, hänen vuoden 1965 näytelmässään The Odd Couple. Itsetuhoinen Felix kirjautuu rähjäiseen hotelliin hypätäkseen ulos ikkunasta, mutta ikkuna on jumissa, hänen selkänsä loukkaantuu sen seurauksena, ja lyhyen mutta ikimuistoisen minuutin aikana hän joutuu erään iäkkään siivoojan huolestuneen, äidillisen lämmön kohteeksi, jota hän ei ole koskaan aiemmin tavannut. Vitsien alla on Simon tavaramerkki: duunari ihmisiä, jotka tulevat ulos hänen synnyinkaupungistaan New York City woodworkista nimettömin ystävällisin teoin.
varttuessaan Washington Heightsin kaupunginosassa Manhattanilla suuren laman rahahuolien keskellä Simon ei muistanut paljon naurua isänsä, kiertelevän myyntimiehen Irving Simonin ja äitinsä Mamien (nee Levy) välillä. Ujous DeWitt Clinton high Schoolissa haihtui kuitenkin hänen ollessaan elokuvissa, joissa hän nauroi Charlie Chaplinille ja Buster Keatonille niin kovaa, että häntä pyydettiin välillä poistumaan. Jälkeen työjakso armeijassa ja opiskelee Denverin yliopistossa, Simon löysi hänen lahja komedia, ja yhteistyötä hänen vanhempi veljensä, Danny, radio-ja tv-käsikirjoituksia.
varhainen tauko laskeutui Neil työtä kuin kirjailija Sid Caesarin Your Show of Shows, sitten valtavan suosittu TV-ilmiö, rinnalla Mel Brooks, Woody Allen ja Larry Gelbart.
Simonin näytelmässään naurua 23.kerroksessa (1993) esittämä elämä tuskin herätti nostalgiaa piikikkäiden, neuroottisten kirjailijoiden ollessa ailahtelevan, krapulaisen Caesarin armoilla. Simon voitti Emmy-palkintoja työstään Caesarin ja Phil Silvers Show ’ n hyväksi sekä ylenpalttisista palkoista. Siitä huolimatta, hän oli hiljaa ja arduously työstää hänen ensimmäinen pelata, Come Blow Your Horn, joka vaati 20 uudelleenkirjoitusta kolmen vuoden aikana ja, kun ensi Broadwaylla 1961, oli vain kohtalainen hitti. Simon kutsui näytelmää jopa ”primitiiviseksi”. Se kuitenkin vakiinnutti hänet Broadwaylle, jossa hänen piti viipyä yli 40 vuotta.
ensimmäisen megahittinsä ”Barefoot in the Park” (1963) jälkeen Robert Redfordin ja Elizabeth Ashleyn (vuoden 1967 elokuvaversiossa pääosissa Redford ja Jane Fonda) jälkeen hänen elämänsä oli harvemmin näyteltävää, lukuun ottamatta hänen epätoivoisempia hetkiään. Toisin kuin Spalding Gray, joka aktiivisena osallistujana etsi outoja ihmisiä ja tilanteita, Simonista tuli tarkkailija, mies, joka elää sekä hetkessä että seisoo sen ulkopuolella. Tuo ajan ja tilan abstraktio auttoi häntä lopulta murtautumaan ulos tavanomaisista näytelmämuodoista myöhemmissä teoksissa, kuten Jaken naiset (1992), joissa eri aikajaksot törmäävät toisiinsa.
itsensä kahleista vapautuneena Simon kehitti monipuolisuuden ja avoimuuden, jonka ansiosta hän pystyi dramatisoimaan syvällisesti elämää, joka oli kaukana omastaan. Suurin osa kamppailevia tanssijoita kuvaavan kertosäkeistön (1975) vitseistä oli Simonin kirjoittamia ilman luottoa. Elokuvassa Rose ja Walsh (2003, myöhemmin uudelleen nimetty Rose ’ s Dilemma) hän meni kauemmas, näytelmässä, joka oli osittain myöhäisliitukauden Lillian Hellmanin innoittama painimaan pitkäaikaisen rakastajansa Dashiell Hammettin Haamun kanssa.
Simonin näytelmissä oli usein repliikkejä, jotka ottivat omanlaisensa elämän. Ilmaisu ”Afrikan kuuma”, jota käytetään esimerkiksi määrittelemään höyryävintä säätä, on peräisin Mississippin kuumuutta käsittelevästä kommentaarista teoksessa Biloxi Blues (1984). Se, että hänen näytelmänsä olivat sekä helposti saatavilla että helposti Tuotettavissa, merkitsi sitä, että ne tunkeutuivat teatterimaailman vaatimattomimpiin ulottuvuuksiin, mukaan lukien opiskelija-ja amatöörituotannot.
Simon pitkän huipun aikana, joka kesti karkeasti Vuodet 1965-1985, tuli floppeja. Vuonna 1970 kirjoitetun mutta uudistetun Piparkakkurouvan kaltaiset näytelmät olivat kuitenkin enteitä paremmista teoksista, jotka hän kirjoittaisi myöhemmin. Sitten oli askeleita taaksepäin, joita hän oppi olemaan ottamatta. Kaudella 1966-67 Simonilla oli neljä ohjelmaa käynnissä yhtä aikaa – avojaloin puistossa, Odd Couple, Sweet Charity ja The Star-Spangled Girl – vaikka viimeinen osoitti, ettei hänen otteensa aina ollut kultainen. ”Neil Simonilla ei ollut ideaa näytelmästä tänä vuonna”, kirjoitti Walter Kerr New York Timesissa, ” mutta hän kirjoitti sen kuitenkin.”
noilta varhaisilta vuosilta ovat parhaiten säilyneet Hänen sovituksensa muiden kirjailijoiden teoksista, yleensä musikaaleihin, kuten Patrick Dennisin satiiri celebrtiyn kult of celebrtiystä elokuvassa Little Me (1962), Federico Fellinin elokuvan Nights of Cabiria muuttaminen musikaaliksi Sweet Charity (1966) ja Billy Wilderin kyynisen käsikirjoituksen the Apartment muuttaminen valoisaksi mutta silti särmikkääksi musikaaliksi Promises Promises (1968).
Simonin elämän keskeinen käännekohta, sekä henkilökohtainen että taiteellinen, oli hänen ensimmäisen vaimonsa Joan Baimin kuolema. Hän olisi todennäköisesti ollut hänen ainoa vaimonsa, ellei hän olisi kuollut syöpään vuonna 1973, 20 avioliittovuoden jälkeen. Heidän aviollinen ylä-ja alamäkensä epäilemättä ruokki paljon ailahtelevaa vuoropuhelua hänen näytelmissään (hän kuvaili yhden tappelun päättyneen siihen, että häntä pahoinpideltiin vasikankyljyksellä).
silti hän ei olisi kertomansa mukaan voinut olla parempi puoliso miehensä orastavan julkkiksen kanssa asioidessaan. Simon kuvaili erästä illallista, jossa hän yritti pyytää vapauttaan yksinkertaisesti siksi, että se oli seksuaalisesti vapaamielinen 1970-luku. Hän otti uutisen tyynesti ja rennosti, ja illallisen loppuun mennessä mies oli palannut heidän avioliittoonsa.
hänen syöpädiagnoosinsa vei aluksi hänet – ei häntä-sairaalaan ahdistuskohtaukseen, jonka Simon myönsi tavanomaisella suorapuheisuudellaan Rewrites: A Memoir-kirjassa (1996). Hän jatkoi tänä aikana hänen komedia noin kaksi ikääntyvää, cantankerous vaudevillians, the Sunshine Boys. Vuoden 1972 näytelmä osoittautui yhdeksi hänen kestävimmistä hiteistään henkilöhahmojen ja naururepliikkeiden johdonmukaisella sulautumisellaan. Hänen henkilökohtaisten traumojensa pitkäaikaiset vaikutukset näkyivät kuitenkin myöhemmin lipputulojen häviäjinä toimineissa näytelmissä. Siihen päättyi hänen siihen asti teknisesti varmin ja emotionaalisesti voimakkain teoksensa, luku kaksi (1977). Se ratkaisevasti, tuskallisesti osti hänet luovaan keskivaiheilleen.
”kirjoittaminen ei mielestäni aina ole luomistyötä”, Simon kirjoitti kerran. ”Joskus ajattelen, että se on kuin myrkkyä, joka asuu olemuksessasi ja ainoa tapa päästä siitä eroon on saada kynä painamaan syvään ja nopeasti tyhjälle sivulle.”Siinä hengessä hän tiesi toisen luvun olevan niin omaelämäkerrallinen kertomus hänen surustaan Joania kohtaan ja siitä seuranneesta epäonnistuneesta avioliitosta näyttelijä Marsha Masonin kanssa, että hän pyysi Masonilta lupaa kirjoittaa sen. Hän sanoi ”Kyllä” ja suostui jopa näyttelemään enemmän tai vähemmän itseään vuoden 1979 elokuvaversiossa. He menivät naimisiin vuonna 1973 ja erosivat vuosikymmen myöhemmin.
muut vaimot eivät olleet yhtä ymmärtäväisiä. Hän avioitui kolmannen vaimonsa, Diane Landerin, kanssa kahdesti (1987-88 ja 1990-98), toisen kerran kirjallisella sopimuksella, että hän ei kuvata häntä näytelmässä tai elokuvassa. Se ei tuntunut estävän Simonia kirjoittamasta käsikirjoitusta naimisiin menevään mieheen (1991), joka kertoo miehestä, jolla on useita avioliittoja saman naisen kanssa. Projekti ei mennyt hyvin, kiitos osittain sen tähden Kim Basingerin temperamentin, joka eräässä vaiheessa syytti Simonia siitä, että hän ei tiennyt juuri mitään komediasta. Tämä merkitsi lopun alkua hänen suhteelleen Hollywoodiin-usein omasta tahdostaan.
sitä paitsi hänen Brighton Beach-trilogiansa-Brighton Beach Memoirs, Biloxi Blues and Broadway Bound (1986) – oli menestynyt teatterissa niin hyvin, että jopa hänen kiivaimmat kriitikkonsa hiljenivät. Simonin ja hänen yleisönsä sanatonta rikoskumppanuutta-keinotekoisten koomisten konventioiden hyväksymistä, joita joskus tarvitaan hahmojen saamiseksi lavalle ja kiinnostumaan toisistaan-ei ollut tarvittu näissä realistisemmissa näytelmissä. Mutta kun hän palasi tavanomaisempiin komedioihin, kuten huhuihin (1988) ja London Suite-elokuvaan (1994, tehty TV-elokuva kaksi vuotta myöhemmin), vanha rikoskumppanuus tuntui jotenkin vähemmän hyväksyttävältä.
jotkut kriitikot sanoivat, ettei Simon ole enää hauska, mikä ei välttämättä pidä paikkaansa. Toki hänen uudet näytelmänsä vaikuttivat joskus ensi-illoissaan vanhentuneilta. Hänen yksioikoista näkemystään sukupuolten välisestä taistelusta, joka oli kerran näyttänyt leikkisältä nyt, ei voitu sivuuttaa teatraalisena omahyväisyytenä, koska se näytti pitävän naisten seksuaalista antautumista itsestään selvänä.
kaksi myöhäisuran yritystä yhteistyöhaluisimpaan teatterimuotoon, musikaaliin, eivät epäonnistuneet vain siksi, että materiaali oli ala-arvoista, vaan siksi, että Simon oli muuttunut joustamattomammaksi. Sumuinen päivä, jonka ajaksi Simon pääsi Gershwinin lauluihin, sulkeutui ennen kuin edes lähti tuotantoon. Musikaaliversiossa Goodbye Girl (1992) oli myrskyisä ulos-of-town tryout, joka jätti Simon etääntynyt hänen pitkäaikainen ohjaaja, Gene Saks. Hän sai potkut show ’ sta, joka sitten kasvoi epäsuomalaisen vulgaariksi ja oli pettymys Broadway run ja, tarkistetussa muodossa, floppasi Lontoossa.
näytelmät, kuten Lost in Yonkers ja Proposals (1997), sisältävät joitakin Simonin parhaista kirjoituksista, joskaan aiemmin helpommat henkilöhahmojen ja naurujen häät eivät sitä enää tehneet, mikä sai aikaan vain koomisia välisarjoja. Näin yksi käsikirjoitus näytti sisältävän kaksi tai kolme näytelmää, jotka eivät sopineet yhteen. Jälkikäteen Simon myönsi, että etenkin ehdotukset olisivat voineet olla parempia. Simon ei kuitenkaan uskonut, että hänen näytelmänsä koskaan päätyisivät lopulliseen muotoon.
90-luvun loppu ei ollut Simon kannalta onnellinen. Hän kärsi kliinisestä masennuksesta ja jätti avioliittonsa Landerin kanssa. Muistelmien toisessa osassa, the Play Goes On (1999), hän kertoo kysyneensä neuvoa kuolleelta vaimoltaan Joanilta, ja se tulee takaisin muodossa ”Get out, Neil.”
vuonna 1999 Simon meni naimisiin näyttelijä Elaine Joycen kanssa, ja hänen uusi näytelmänsä ”The Dinner Party” oli kohtalainen hitti Broadwaylla. Hänen viimeinen Uusi pelata Broadwaylla, Rose ’ s Dilemma, tässä 2003, kesti noin kaksi kuukautta, ja kärsi PR fiasko falling-out välillä kirjailija ja sen tähti, Mary Tyler Moore.
hän myönsi missanneensa ne päivät, jolloin hänellä oli hitti lähes joka vuosi, jolloin hän oli niin tuottelias, ettei muistanut kirjoittaneensa kokonaisia näytelmiä. ”Mutta en voi koskaan valittaa urastani teatterissa. Minulla on ollut hauskaa”, hän sanoi. ”ratkoo kaikki ongelmani. Vaikka näytelmä ei käsittelisi sitä, mitä käyt läpi elämässäsi, siinä on jotain puhdistavaa.”
Simonilla on Elaine ja kaksi tytärtä, Nancy ja Ellen, ensimmäisestä avioliitostaan, ja tytär Bryn kolmannesta.
• Marvin Neil Simon, näytelmäkirjailija, syntynyt 4. heinäkuuta 1927; died 26 August 2018
{{topLeft}}
{{bottomLeft}}
{{topRight}}
{{bottomRight}}
{{/goalExceededMarkerPercentage}}
{{/ticker}}
{{heading}}
{{#paragraphs}}
{{.}}
{{/paragraphs}}{{highlightedText}}
- Jaa Facebookissa
- Jaa Twitterissä
- Jaa sähköpostilla
- Jaa LinkedInissä
- Jaa Pinterestissä
- jaa WhatsAppissa
- Jaa Messengerissä