As we continue to sure the loss of Prince, the reactions have a consistently virting in from far and wide telling stories of the Purple One ’ S vaikutus ja vaikutus. Aiemmin tänään, kukaan muu kuin Questlove punnitaan sydämellinen viesti nimeltään: tässä elämässä olet omillasi. On sanomattakin selvää, että on suuri lukea, että on Questo kaivelee hieman syvemmälle Princen innovaatio ja miten hän marssi oman rummun.
kevyemmällä nuotilla, Koska The Tonight Show oli tauolla viime viikolla, he ottivat tämän illan kunnioittaakseen Princeä. Katso hulvaton video, jossa Jimmy Fallon ja Questlove kertovat Questlovlen esseen alla tarinan siitä, kun Prince haastoi Jimmyn pingispeliin.
kun sain Princen vuonna 1999 julkaistun albumin, oli vuosi 1982. Olin 11-vuotias, vastikään vastuussa omista levynostotavoistani. Ja en voinut vastustaa kansi, sen violetti kenttä tähtiä, Princen nimi, numerot, ja kaikki piilotettu merkitys kuvitus (onko se jalkapallo vai hymy? Miten fallinen se ” 1 ” oli?). Vanhempani olivat eri mieltä. He olivat uudestisyntyneitä kristittyjä siinä vaiheessa, ja Prince-avoimine seksuaalisuuksineen ja kirosanoineen — oli silta liian pitkälle. Lisäksi, kun käänsit levyn kannen ylösalaisin, 999 meni 666: een, pedon merkkiin.
äiti löysi levyn ja heitti sen pois. Talvi tuli. Lapioin lunta, kunnes minulla oli tarpeeksi rahaa ostaa se toisen kerran. Sekin meni roskiin. Kolmas levy katosi jäljettömiin ja neljäs meni rikki isän polven yli. Neljännestä rikkomuksesta seurasi kuukauden rangaistus. Vähän sen jälkeen tulin viisaammaksi, eli ovelammaksi. Löysin ystävän, joka teki minulle kasetteja Princen albumeista. Kotona löystytin rumpujeni päät ja piilotin salakuljetustavarat sinne. Kuuntelin, kun harjoittelin ja soitin rummuilla jotain aivan muuta, jotta vanhempani eivät tietäisi, mitä oikeasti kuulin.
Prince oli korvissani ja hän oli päässäni. Siitä lähtien suunnittelin kaiken elämässäni Princen mukaan. Minulla oli vanhempia velipuolia, mutta Prince-joka oli minulle silloin tuntematon, mutta ei näkymätön eikä ennenkuulumaton lehtien, television, radion ja salaisen kätköni ansiosta — oli minulle kaikin tavoin oppaana. Tutkin hänen muotiaan ja vaikutustaan. Tutkin tarkkaan hänen naismakunsa. Hän alkoi mentoroida minua myös musiikillisissa asioissa. En olisi alkanut kuunnella Joni Mitchelliä ilman häntä. Se johdatti minut Jaco Pastoriuksen luo, joka johdatti minut Wayne Shorterin luo, joka johdatti minut Miles Davisin luo. Minulla oli yksinkertainen sääntö: Jos Prince kuunteli sitä, minä kuuntelin sitä.
hänen kuolemansa jälkeen, kun me kaikki yritämme tulla unsunned, kaikki puhuvat hänen neroudestaan. Se on ymmärrettävää. Suurin osa keskustelusta on kuitenkin yleistä. Haluan miettiä yksityiskohtia. Pidän siitä, miten hän innovoi jo varhain, miten hän kääntyi pois perinteisestä funk-ja soul-musiikin pohjapiirroksesta.
ajattele James Brownia. Prince varmasti piti, kuten sukupolvensa jokainen funk-ja soul-artisti. Prince oli kuitenkin nerokkaan Perverssi siinä, miten hän imi James Brownin itseensä. Jos Jamesissa oli kyse tiukasta crack-virvelistä ja perkussiivisista sarvista pidennettynä rytmisenä käsivartena, Prince meni vastakkaiseen suuntaan — hän teki kiistatonta funkia kuolleen virveliäänen suutarista ja Oberheim-syntetisaattorin keinotekoisista torvista.
James Brownin taikaputki kesti vuosien 1965 ja 1975 välillä; jokainen, joka oli kuka tahansa mustan musiikin parissa, lainasi tuolta ajanjaksolta eniten seuraavat 30 vuotta. Michael Jackson lainasi tanssiliikkeitä. Räppärit lainasivat näytteitä. Mutta Prince, ehkä Jamesin todellisin perillinen, katsoi sen jälkeiseen aikaan, jolloin Jamesin luultiin olevan taantumassa.
Soundchecksissä Prince sai yhtyeensä soittamaan Brownille vuoden 1976 hitin” Body Heat”, ja hän sai heidät soittamaan sitä loputtomasti. He lukittautuivat uraan ja pysyivät siellä. Aivan kuin Prince olisi käyttänyt Revolutionia samplerina, ja hän looppasi tuon Grooven, jotta hän voisi leikkiä sen kanssa — ja lopulta leikkiä sen kanssa. Sign O ’ The Timesin ”It’ s Gonna Be a Beautiful Night ” vuodelta 1987 on loistava uusintaversio Brownin ”Gravitysta” vuodelta 1986. Kuka muu oikeasti kuunteli James Brownia siinä vaiheessa, – saati kuunteli tarpeeksi tarkasti, – laittaakseen sen replikaattorin läpi ja muokatakseen sen uudelleen?
Princen suhdetta hiphopiin on tutkittu paljon ja pilkattu muutenkin. On tavallista sanoa, että hän ei tajunnut rap-musiikkia, ja viitata joskus stilt esiintymisiä räppärit hänen levyt alussa 90-luvulla. Mutta sisimmältään hän oli enemmän hip hopia kuin kukaan muu.
ajattele taas vuotta 1999-tai pikemminkin vuotta 1982. Se oli sellainen merkkivuosi rumpukoneiden käytölle Arthur Bakerista Afrika Bambaataan. Princen ohjelmatyö vuonna 1999 oli ennennäkemätöntä, aivan yhtä innovatiivista kuin tulevien vuosien parhaat hip-hop-tuottajat: The Bomb Squad, DJ Premier, Pete Rock, Dr. Dre, A Tribe Called Quest, J Dilla.
olen aina ollut sitä mieltä, että Neron todellinen merkki on katsoa levyillään olevien hittien tuolle puolen, mitä ihmiset epäasiallisesti kutsuvat ”täyttäjäksi.”1999 oli Thrillerin tavoin kaikki killeriä, ei täyteainetta, mutta se oli toisella puolella, jossa albumi todella otti siipeensä. Kappale ” Something in the Water (Does Not Compute)” kertoi, ettei Prince ollut tavallinen ihminen tai tavallinen muusikko. Hän oli poistanut basson alkuperäisestä demosta (tuolloin kielletty mustassa musiikissa, innovaatio, joka kannattaisi vieläkin voimakkaammin ”When Doves Cry”-levyllä), lisäsi huimaavan virveli/hi-hat-yhdistelmän ja esitti laulunsa eräänlaisella jääkylmällä, lähes robottimaisella tavalla. Se ei ollut vain yksi uusi idea — se oli useita, kaikki yhdessä; tiesit että laulu ja albumin kappaleet ympärillä (”Automatic,” ”Lady Cab Driver”), että hän oli tulossa uusi rotu johtaja.
seiso, Järjestä.
nämä ovat vain joitakin hänen täysin yllättävistä, täysin onnistuneista musiikillisista valinnoistaan, joita on tuhansia enemmän. Mutta kuten sanoin, kyse oli kaikesta muustakin. Prince oli lainsuojaton. Kun hän antoi haastatteluja Cynthia Hornerille. magazine, hän kertoi pitkiä tarinoita vasemmalle ja oikealle. Se oli hiphopia. Hän rakensi porukan, Possen, ulkonäkönsä ja tyylitajunsa ympärille. Se oli hiphopia. Hänellä oli riitaa (Rick Jamesin kanssa). Hänellä oli oma vanity label (Paisley Park). Hän oli vanhemmat aseisiin yli sisällön hänen lauluja siinä määrin, että heidän täytyi keksiä vanhempien neuvoa varoitus. Hiphop, hiphop, hiphop.
ja sitten tuli Purple Rain, ja maailma muuttui. Sitä ennen pidin Prinssipakkomielteeni liivin lähellä. Mutta päivä sen jälkeen, kun ”When Doves Cry” – video sai ensi-iltansa, olin järkyttynyt nähdessäni, että salaisuuteni oli paljastunut. Kaikki tiesivät yhtäkkiä, mitä minä tiesin, eli että Prince oli kuin ei mitään muuta ja että hän oli kaikki kaikessa. Musiikista pitävät lapset puhuivat musiikista. Taiteesta pitävät lapset puhuivat visuaalisuudesta. Koripallokentällä puhuttiin vain hunajasta, jota hän kielsi. (Tämä oli vielä noin puolitoista kuukautta ennen elokuvan ilmestymistä, joten kukaan ei tiennyt vielä paljoakaan Apolloniasta. Se muuttuisi.)
myöhemmin pääsin itsekin musiikkibisnekseen. Sain tavata Princen useita kertoja. Rullaluistelin hänen kanssaan. Kävin hänen järjestämissään juhlissa. Mutta tunsin aina olevani fani, En ikätoveri. Muistan, kun olin Paisley Parkissa. Tähän aikaan Prince oli Jehovan todistaja, eikä hän sietänyt kiroilua. Minä mokasin. Se ei ollut mitään liian suurta. Taisin sanoa ” paska.”Princellä oli kirouspurkki; jokainen kirous maksoi dollarin. ”Mutta sinä olet rikas”, hän sanoi. ”Laita 20 dollaria.”
”Hei”, sanoin. ”Opetit minut kiroilemaan, kun olin pieni.”Ihmiset nauroivat vitsille, mutta minäkin luulin nähneeni prinssi wincen hieman, ja kävelin pois miettien, olenko vain vahvistanut hänelle, että hänellä oli oikeus ottaa kova linja. Ehkä hänestä tuntui pahalta, että hän oli kääntänyt sukupolven lapsia-rumaan kielenkäyttöön ja epäpuhtaisiin ajatuksiin. Toivottavasti ei. Yritin vain päästä maksamasta sakkoa, joka oli oikeutettu, kiroilusta, joka oli luultavasti oikeutettua, opittu musiikista, joka on ikuisesti oikeutettua.
Prince oli musiikissaan ainutlaatuinen. Hän oli oma lajinsa. Sama singulariteetti ulottui kaikkeen. Hän meni elämässä myös toiseen suuntaan. Kun hän sai vanhempi, miten hän onnistui uransa osoitti pois, että päinvastainen putki. Se tuli etualalle tavassa, jolla hän hallitsi levynsä, tavassa, jolla hän käsitteli uudelleenjulkaisuja, tavassa, jolla hän käytti (tai ei käyttänyt) Internetiä ja netin suoratoistopalveluja. Kesällä 2014 hänen vanha yhtyeensä, The Revolution, kokoontui yhteen Minneapolisin First Avenuella. Kaikki oli valmiina, jotta hän pääsisi mukaan ja pelaamaan. Hän ajoi ohi. Prince oli loistava rumpali, joka marssi aina omaan tahtiinsa.
äärimmäisen surun hetkinä pop-punk-psykologia ei ehkä ole tervetullut, mutta välillä tuntui, että hänen tarpeensa tehdä asioita omalla tavallaan ja vain omalla tavallaan valtasi hänet. Control oli job yksi hänelle, joka mahdollisti uskomattomia asioita studiossa ja lavalla, ennennäkemätön harppauksia inspiraatiota ja synteesi ja energia niin tuottelias tuntui kuin se ei koskaan suljeta pois. Mutta se antoi myös ymmärtää, että ulkomaailmaan päästämiseen suhtauduttiin epäluuloisesti.
tästä on fiktiivinen versio Purple Rain-elokuvassa, jossa koko elokuvan ajan kiistellään muun muassa siitä, kuunteleeko prinssin esittämä poika laulun kasetilta, jonka Wendy ja Lisa ovat hänelle antaneet. Lopulta hän tekee niin, ja siitä kehittyy ”Purple Rain”, ja poika soittaa lavalla, sekä kunnianosoituksena isälleen että keinona tehdä rauha ryhmän kanssa. Se on tunteikas hetki jokaiselle hahmolle. Tosielämässä ei käynyt niin. Joskus ajattelen, että Prince jakoi muiden nerojen — Ray Charlesin, Bessie Smithin ja James Brownin — kanssa sen, että heidän äitinsä hylkäsivät heidät jollain tasolla. Monet mustan musiikin artistit jäivät isien hylkäämiksi,mutta poissaoleva Äiti luo paljon syvemmällä kulkevan moitteen.
en tiedä. On niin paljon, mitä emme tiedä. Tämän tiedän: suuri osa motivaatiostani herätä aamuviideltä töihin — ja joskus mennä nukkumaan viideltä töiden jälkeen-tuli häneltä. Aina kun nousu tuntui liian jyrkältä, muistutin itseäni, että Prince teki sen, joten minunkin oli pakko. Se oli ainoa tapa saavuttaa tuo suuruuden taso (mikä oli tietenkin mahdotonta, mutta se on tavoitteellista ajattelua sinulle). Viimeiset parikymmentä vuotta, aina kun valvoin viideltä aamulla, tiesin, että Prinssikin oli hereillä, jossain, tavallaan jakamassa työtilaa kanssani. Viimeisinä päivinä aamuviideltä. on tuntunut erilaiselta. Nyt on vain yksinäinen hetki, kylmä aika ennen auringonnousua.
H / T: Rolling Stone