lapsena Bill Cable muistaa vanhempiensa hikoilevan raha-asioissa keittiön pöydän ääressä ja kamppailevan läpi Vuodet, jotka tultaisiin tuntemaan suurena Lamana.
”he luulivat olevansa veloissa koko loppuelämänsä”, Seattlelaismies sanoi.
tällaiset kokemukset opettivat Billiä, 80, ja vaimo Donnaa, 79, säästämään sen minkä pystyivät, pitämään laskunsa hallittavina ja elämään ilman luottokortin houkutusta. ”Varmaan siksi olemme selvinneet ja siksi olemme kaikki täällä”, hän sanoi.
lähes 60 avioliittovuoden aikana ”emme koskaan ostaneet mitään, ellemme säästäneet rahaa ja maksaneet siitä”, Donna sanoi. ”Pelkäsimme aina, että jokin menisi pieleen.”
kaapelit välittivät heille opitut asiat, ja heidän lapsensa ovat enimmäkseen pärjänneet hyvin. Nykyisen talouskriisin edessä ”he kuitenkin tuntevat sen, ja he ovat peloissaan”, Donna sanoi.
kansakunnan ajautuessa syvemmälle lamaan, pisimpään ja mahdollisesti ankarimpaan sitten toisen maailmansodan, on syytä muistaa, että olipa kerran paljon huonommin. Ne, jotka elivät 1930-luvun suuren laman läpi, ilmaantuivat kokemuksilla, jotka muokkaisivat heidän elämäänsä ja taloudellisia filosofioitaan, tarjoten opetuksia, joita monet välittivät lapsilleen, ja linssin, jonka läpi he näkevät tämän päivän tilanteen.
” vaikka olin nuori, näin kyllä joitain asioita”, Bill Cable sanoi. ”Luulen olen tavallaan holding minun hengenvetoon, toivoen se ei saa mitään pahempaa ja ajautua niihin tilanteisiin, kun oli enemmän ihmisiä työttömänä ja nälkä.”
koko Puget Soundin alueella monet vanhimmat hautovat samanlaisia muistoja ja tunteita. Nykyään jotkut asuvat yhä omissa kodeissaan, toiset eläkeläisyhteisöissä, kuten Northgate Plazassa tai First Hillin Exeter Housessa, jossa kaapelit nykyään asuvat.
useimmat olivat lapsia, kun markkinat kaatuivat vuonna 1929, mutta he kantavat mukanaan muistoja käsinojavaatteista, pahvilla tukoksilla varustetuista kengistä, jauhosäkeistä tehdyistä mekoista ja bloomereista, kun tilanne paheni 1930-luvulla. ”ihmisistä tuli hyvin luovia”, Bill Cable sanoi.
”ompelukoneilla oli aina kiire”, Länsi-Seattlessa asuva Jean Young, 92, muistelee noita aikoja perheensä Keskisellä Washingtonin farmsteadilla. ”Äitini oli erinomainen ompelija. Joskus käytin samaa mekkoa koko viikon. Mutta se oli hieno mekko.”
Seattlen Cascade-kaupunginosassa asunut Lynn Cook puolestaan muistelee isoäitinsä tehneen hänelle lounaaksi voileipiä, kaksi leipäviipaletta reliksen kera-eikä mitään muuta.
”muistan vieläkin niiden maun”, sanoi Cook, 88. Ja hän piti huolen siitä, että mies toi aina vahapaperin ja paperipussin kotiin, jotta hän voisi käyttää niitä taas seuraavana päivänä.
”tuossa veneessä yhdessä”
vuonna 1933 joka neljäs amerikkalainen oli työtön. Pankit kaatuivat ja veivät ihmisten säästöt.
”muistan olleeni kirkossa pankkien sulkemisen jälkeisenä sunnuntaina perjantaina”, sanoi Elizabeth Garlichs, 85, joka kasvoi Tupakkakaupunki Winston-Salemissa, N. C., Ennen kuin tuli Seattleen ja sitten Oystervilleen Tyynenmeren piirikuntaan. ”Pappi sanoi, että mitä tahansa uhrilautaselle pantua arvostettaisiin. Kun se tuli riviimme, siinä oli vain aski Kamelisavukkeita.”
kiertävien ihmisten leirejä-joita hoovervilleiksi kutsuttiin Hooverin hallinnon epäonnistuneen politiikan vanavedessä-perustettiin kaupunkien lähelle. Liftarit virtasivat maanteiltä ja kulkurit valuivat rautateiltä etsimään ruokaa. ”Isäni sanoi aina:’ Älä koskaan torju niitä, koska jonain päivänä saatat olla siinä tilanteessa'”, kertoi Wyomingissa kasvanut Wedgwoodin Dorothy Cox, 97.
joka sunnuntai Youngin perhe kävi kirkossa ja tuli takaisin etsimään autoja ajotieltä nälkäisten ihmisten odottaessa päivällistä heidän runsaalla maatilallaan, kun taas seattlelainen Teru Okawa, jonka vanhemmat pyörittivät kuivapesulabisnestä South Lake unionin naapurustossa, muistaa äitinsä puristaneen vaatteita ilmaiseksi ihmisille työhaastatteluissa.
”yksi mies tuli ovelle joka lauantai-ilta, ja isäni ojensi hänelle rahaa”, muisteli kanadalaissyntyinen Margaret Questad, Wedgwoodin pitkäaikainen asukas. ”Ja kun isäni kuoli, tuo mies tuli ja sanoi:’ ilman isääsi olisimme nääntyneet nälkään.”
”olimme kaikki samassa veneessä”, Bill Cable sanoi.
neuvokkaat vanhemmat
kun katsovat taaksepäin, he tuntevat kunnioitusta vanhempia kohtaan, jotka paimentivat heitä läpi yhden Yhdysvaltain historian huonoimmista tilikausista ilman tiukkaa pankkisuojaa, ruokakuponkeja, työttömyyttä tai muita sosiaalietuuksia.
Sonja Harmon, joka kasvoi Michiganissa ja vietti suuren osan elämästään Whidbey Islandilla, sanoi äitinsä olevan valmis menemään naimisiin ”periaatteessa kenen tahansa kanssa, joka haluaa elättää meidät” isänsä kuoltua.
pankkien kaatuessa 91-vuotias muistelee isäpuolensa, kauppiaan, laittaneen kassasta rahaa päivän päätteeksi muurarin purkkiin ja ryömineen sitten talon alle turvaan.
jotkut vaihtoivat palvelut tavaroihin. Garlichsin isä, kirjanpainaja, teki markettien jakeluilmoituksia vastineeksi ruokaostoksista. ”Siskoni opinnot maksettiin osittain painamalla”, hän sanoi.
muut lunastivat muita lahjakkuuksia. ”Isäni ei löytänyt töitä”, Cox sanoi. ”Mutta hän oli todella hyvä kortinpelaaja. Äiti antoi hänelle rahaa, ja hän palasi kaupunkiin ja meillä oli tarpeeksi ruokaa.”
ja kun Margaret Questad kasvatti kuusi lastaan, ”en koskaan saanut heille puolta tusinaa lahjaa”, hän sanoi pilkaten sitä, mitä hän pitää tämän päivän ylellisyytenä.
” sain heille yhden lahjan, jonka he halusivat. Ja Penney ’ sin alushousut, koska he tarvitsivat niitä, ja silloin he saivat ne.”
oppitunnit, jotka viipyivät
, lopulta sadot elpyivät, ja sitten oli presidentti Franklin D. Roosevelt ja tiivistelmä lyhenteitä – WPA (Work Projects Administration), CCC (Civilial Conservation Corps) — tarkoitus käynnistää talous.
”hän oli kuin pelastaja, joka oli tullut”, sanoi West Seattlen Hazel Elizondo, 86. Euroopan sodan ja Yhdysvaltain osallistumisen myötä talous vahvistui jälleen.
silti ajan opit viipyivät. Miehensä palattua sodasta Questad muistelee reaktiotaan, kun hän teki hänelle perunakeittoa. Hän ei ollut tiennyt, että jossain vaiheessa 1930 — lukua hänen perheensä söi lautasen kahtena peräkkäisenä viikkona: aamiaisen, lounaan ja päivällisen.
”hän sanoi:” Margaret, älä enää koskaan anna minulle perunakeittoa.””
jotkut nousivat tuolta ajalta esiin penninvenyttelevillä filosofioilla, joita he ovat siirtäneet lapsilleen.
”Pelastakaa jotain”, sanoi entinen kuningatar Annen asukas Clara Welch, 97, joka oli 18-vuotias, kun markkinat romahtivat. ”Vaikka se olisi pieni määrä. Näin paljon ihmisiä, joilla oli pieniä lapsia, joilla ei ollut ruokaa kotona.”
”olemme yhä täällä, koska sellaisia me olemme”, Hazelin aviomies Victor Elizondo sanoi. ”Mitä näet, sitä saat. Emme yritä laittaa tuulemaan tai ostaa uutta autoa joka vuosi tai 76-tuumaista televisiota seinälle.”
muut vain muistuttivat lapsiaan siitä, että asiat voivat aina mennä huonosti. ”Ihmisten ei ole tarvinnut oppia niitä läksyjä”, Garlichs sanoi.
” mutta he voivat.”
nytkin kaapeleilla on yksi luottokortti, jota he hakivat Billin ollessa työmatkalla ja halusivat pitää työkulut erillään henkilökohtaisesta taloudestaan.
mutta nekin ovat oppineet maksamaan osinkoja, ansaiten ostoksillaan lentokilometrejä.
”nyt käytämme luottokorttia kaikkeen”, Donna sanoi. ”Sitten käytämme kilometrejä käydäksemme lastemme luona.”
Marc Ramirez: 206-464-8102 tai [email protected]